Taula ja idiootti Kööpenhaminassa

Ja kyseessä ei siis ole viittaus Pikkuiseen siskoon ja Pikkuveljeen, vaan ihan vain Pikkuiseen siskoon, joka kovasta yrityksetä huolimatta täyttää molemmat määreet. Pikkuinen sisko nimittäin mokasi. Eikä vain mokannut, vaan mokasi tyhmästi.

Olemme olleet nyt kaksi kokonaista päivää Kööpenhaminassa. Ensimmäinen päivä meni hilluessa Tivolissa, joka oli kallis, mutta ihan hieno. Ainakin jos tykkää tunnelmoida. Huvipuistolaitteiden takia sinne ei kannata mennä. Toki muutama hurja ja muutama lapsiystävällinen, mutta aika vähän. Eväät olisi ehdottomasti kannattanut ottaa mukaan, mutta eihän tuo ylimääräinen rahanmeno haitanne, kun Pikkuinen sisko mokasi ja rahaa jää säästöön 100€ vähintään.

Nimittäin vietimme tänään rauhallista lepopäivää käveleskelyn merkeissä ja huomenna piti suorittaa kiva, mutta raskaamman puoleinen päiväretki Legolandiin. Yksi reissun kohokohta, kun perheen muut ovat siellä jo käyneet ja vain me pahnan pohjimmaiset olemme jääneet paitsi. Mutta pitihän siinä olla se mutta. Kun on tällainen taula ei muista olevansa idiootti ja kun on tällainen idiootti ei tajua, että taulan piti tarkistaa asiat aina useaan otteeseen. Ainakin ne tärkeimmät. Nimittäin. Reilikortin viimeinen käyttöpäivä oli tänään. Ja tulisi melkein halvemmaksi lentää Legolandiin Suomesta, kuin mennä täälä omakustanteisesti julkisilla.

Että semmoista. Huomenna on siis varaa vuokrata vaikka pyörät, mutta, minne hemskuttiin niillä sitten mentäisiin, on vielä auki. 290 km Billundiin taitaa olla turhan pitkä matka? Onneksi Pikkuveli jaksaa olla urhea, kun huomasi, että jotakuta ketuttaa jo valmiiksi ihan omasta takaa...

Vähän väljähtäneitä ajatuksia Berliinistä

Nyt on Berliinikin jäänyt taa. Reissua on jäljellä nelisen vuorokautta ja väkisinkin pieni haikea tunne hiipii ajatuksiin. Monellakin tapaa. Joka päivä tuhansia junia saapuu asemalle sadoissa kaupungeissa. Olen aina pitänyt ajatuksesta. Nouseminen junasta. Uuden kaupungin tuoksut ja valot. Juna-paseman kiireiset ihmiset. Uudet alut. Mutta nyt, kun takana on ihana viikko ihanien ihmisten kanssa kaupungissa, jota rakastan, asian toinenkin puoli näkyy selvemmin. Joka päivä tuhansia junia lähtee sadoilta asemilta palaamatta koskaan takaisin täysin sellaisena kuin lähtivät.

On haikeaa lopetta reissu. On haikea jatkaa. Jos voisi pysähtyä  tähän tai oikeastaan siihen hetkeen, kun aamu oli vaihtumassa päiväksi ja hyvästelimme Isoasiskoa, Pikkuista siskonpoikaa ja siskonmiestä. Alku ja loppu ovat parasta. Ehkä puolivälikin, mutta niiden väliin mahtuu paljon ikävää, haikeutta ja asioita, jotka tekevät aluista ja lopuista merkityksellisiä. Mutta jo riittäköön melodramaattinen haikailu ja kerrotaan Berliinistä. Aloitan siis alusta.

12 tuntia junassa. Sen verran on matkaa Budapestistä Berliiniin. Saavumme rautatieasemalle ja lähes samantien saan huomata, ettei kahden vuoden takaiset muistikuvat riitä edes lähimmälle kadulle asemasta. Pikkuiselle siskolle tämä on neljäs ja Pikkuveljelle ensimmäinen kerta Berliinissä. Suunnan keikauttaminen päinvastoin, lievää harhailua ja olemmekin pienellä sillalla yhdessä kolmen tärkeän ihmisen kanssa, jotka hyvästelimme tänä aamuna. Edessä oli kuitenkin tuolloin kuusi ihanaa päivää, eikä haikeutta ole sanaväleissä, eikä pilkuissa.

Pienen kävelymatkan jälkeen saavuimme keskeisellä paikalla sijaitsevalle asunnolle, jonka pehmeän valkoisia petejä sekä oman keittiön ja pesutilan tuomaa rauhaa nämä reissaajat osasivat jo heti arvostaa. Kaikkein ihastuttavin oli kuitenkin ihana reilu 1,5 vuotias siskonpoika, jonka innostus kaupungin vilkkaastsa liikenteestä (ratikoita!) ja muista ihmeistä taisi tarttua meihin muihinkin.

Berliini on sellainen kuin aina ennenkin, eikä kuitenkaan. Erityisen tästä kaupungista tekee fiilis, jota ei muualta löydä. Berliiniä ei voi mainostaa millään konkreettisella, kuten upeilla maisemilla tai ihmeellisillä nähtävyyksillä. Eurooppalaisien on turha myöskään odottaa mitään shokeeraavaa eroa kulttuurissa. Berliini on kaikkea, eikä mitään ja se on koettava itse rakastuakseen. Kuten minä. Olen viettänyt nyt neljä viikkoa Berliinissä ja aion palata.

Viikkoon mahtui weinschorlea, Berliner weißea, inkivääriteetä, olutta ja valkoviiniä. Hummusta, pastaa, kiinalaisia nyyttejä (joiden nimeä en muista), kesäkurpitsalasangea, käsespätleä, currywursteja, dönereitä, salaattia ja aamupalaksi väliin ihanan suomalaista kaurapuuroa. Nähtävyyspyöräretki (Pikkuinen sisko jäi siskonpojan kanssa touhuamaan), museoita, leikkipuistoja, puistoja, muuria, harhailua, löytämistä, maauimala ja jazzbändi, jonka keskenäinen dynamiikka oli musiikkia kiinnostavampaa (musiikki oli jazzia ilman jazzfiilstä, en tiennyt, että niin voi olla). Pitkiä aamuja, pitkiä kylpyjä, pitkiä kävelyitä, pitkiä huokauksia. Niin ja pipiläisyyttä (Pikkuinen sisko sai vatsasäryt ja flunssan) ja isosiskon hoivaa.

Lähdimme hiukan viisaampina kuin saavuimme. Holokaustin käsittämätön pahuus, jonka mahdollistivat nuo aivan tavalliset hyvät ihmiset, joita erottaa meistä vain vuodet ja asuinpaikka. Se on nyt myös osa Pikkuveljen maailmankuvaa muokkaavaa tietoa. Kuten myös kylmä sota. Teennäiset rajat ja toivo, joka piiloutuu kaikista pahimpaankin. Toivo tekee pahasta paremman ja pahemman. Meidän tehtäväksi jää muistaa, ettei paha ole mustavalkoista ja pysyvää. Huolehtia, ettei unohdu, että siirtyminen sellaiseen on niin hidasta, että sen huomaa usein vasta kun hätäjarru ei pysäytä koko junaa ennen railoa. Ja toivoa. Toivoa, vaikka se tekee kipeää. Sillä se on elävien velvollisuus ja mahdollisuus.

Berliini on edelleen se kaupunki, jonka Pikkuinen sisko on ottanut omakseen. Kaikkine vikoineen ja outouksineen. Itsepalvelupesulan persoonalliset pitäjät steampunk henkisine labralaseineen, superituhipit (siis jopa paljon nähneen kasvissyöjän mittapuulla), muodikkaasti Berliiniläiset humanistit tennareissaan ja neon värissä verkkatakeissaan, nudistit, bisnesmiehet, rikkaat, katumuusikot, elämäntapa-asunnottomat ja ihan vain tavalliset kaduntallaajat. Niihin kaikkiin Pikkuinen sisko ihastuu yhä uudelleen. Ennen kaikkea Berliini on sitä, että hyväksytään kaikki tavat viettää nämä elämänsä päivät. Tämä tuottaa katujen täydeltä pussailevia pariskuntia kaikissa sateenkaaren väreissä, syöttötuolin ja ystävälliset katseet kaikissa ravintoloissa lapsiperheille, tupakoitsijoiden savuhaitoista välittämättä jättäminen (Pikkuveli, eikä kyllä ihan Pikkuinen siskokaan ole tässä suhteessa ihan berliiniläishenkinen), nudisteja samassa uimapaikassa lasten kanssa ilman aitoja jne. Suurin osa vain ilahduttaa ainskin Pikkuista siskoa, mutta joskus sitä joutuu kohtaamaan rajoittuneisuutensa... sekin hyväksi varmaan silloin tällöin.

Nyt ollaan Kööpenhaminassa hotellissa, jonka kalliiksi tulleet lakanat ovat hyvä tapa lopettaa reissun kaikenlaiset yöpymiset. On ollut junia, kerrossänkyjä, teltan maalattioita, lisävuoteita, kovia patjoja, upottavia patjoja, patjattomia, valkoisia lakanoita, vaalean punaisia lakanoita, makuupusseja. On ollut lyhyitä, pitkiä, hyviä ja onnettomia yöunia.

Palloja ja parkumista Prahassa

Niin me saavuimme Prahaan. Vaikka vanhakaupunki onkin Unescon maailmanperintökohde, kelpaavat myös laitakaupungin talot katseltavaksi. Jos Prahaan saapuu junalla, kannattaa kurkistella ikkunasta. Laitakaupunki on kuin joukko humalaisia arkkitehtejä olisi kilpaillut keskenään, kuka keksii hölmöimmän näköisen talon. Heitimme kamat majoitukseen, keräsimme kaiken arvokkaan reppuun ja lähdimme katsastamaan kaupunkia. Pikkuveli ei ollut erityisen kiinnostunut joistain vanhoista taloista kukkuloilla ja Pikkuinen sisko ei tajunnut tyrehdyttää uhkaavaa harmia jäätelöllä.

Niinhän siinä kävi, että kapuamisen jälkeen mansikoiden ja croisanttien nauttimisesta huolimatta Pikkuveli huomasi jotakin. Nälkä. Pikkuisen siskon päähän ei ollut tullut pientäkään ajatusta, että syödäkin pitäisi ja kellohan oli vaikka mitä. Eihän sitä tietenkään silloin löydä ravintolaa, joka tarjoaisi ruokaa sekä valikoivalle Pikkuveljelle, että kasvissyöjä Pikkuiselle siskolle. Ilman karttaa. Melko vieraassa kaupungissa. Ja jäätelöäkään ei oltu syöty KAHTEEN! päivään. Ja vessaankin pitäisi päästä. Ja jäätelöä, jäätelöä pitäisi saada.

Usean hylätyn kiinalaisen ja monen suljetun paikallisen jälkkeen löytyi pitseria, jossa ei tietenkään ollut vessaa. Mutta kun löytää yhden, löytää toisen ja tosiaan pitseriaa vastapäätä oli pub-ravintola, jonka keittiö oli auki! Sieltä Pikkuveljelle paistinperunoita ja jotain lihaisaa ja Pikkuiselle siskolle sienipastaa. Ja mehua ja olutta. Ja vessa! Miten ihanalta se tuntuukaan (tässä vaiheessa Pikkuinen siskokin huomasi, että nälkähän tässä jo hiukan on)! Eikä haitannut vaikka pastaan oli lisätty listassa mainitsematta jäänyttä kanaa. Lautasen reunalle ne, joita Pikkuveli ei jaksa.

Seuraava päivä onneksi korvasi edellispäivän vahingot. Praha oli nähty (ainakin Pikkuveljen mielestä) ja Budapestiin oli matkan jatkuttava. Sitä ennen palasimme kuitenkin joenrantaan leikkimään näillä.

Hauskaa,

 vaikkakin hankalaa ja sai meidät molemmat haaveilemaan tämmöisten hankkimisesta kotiin. Pikkuveli hokasi jutun juonen nopeammin ja Pikkuinen sisko sai enemmän mustelmia.

 Ja vaikka telmiminen ja mustelmien hankkiminen saikin meidät myöhästymään junasta, oli leikki vähintäänkin sen n. 15€ arvoinen, jonka yhteensä tuhlasimme. Vinkkinä jälkipolville mainittakoon, että älä pue farkkuja, äläkä hyppää suoraan selällesi - se sattuu.

Europa park : hurjat laitteet

En todellakaan ole samaa mieltä kuin Pikkuinen sisko, mitä hyviin laitteisiin tulee joten taidan kertoa laitteista vähän itse.

Silverstar: Oli oikeasti hurja laite ja yksi parhaista, muttei silti ihan paras. Tästä voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta se onkin vain oma mielipiteeni. EuropaParkissa oli 4 laitetta jotka olivat hurjuus mittareissa samaa luokkaa ja kaukana muista laitteista. Silverstaarin paras kohta oli aivan selvästi alku jonka jälkeen se vain jatkui. Radalla oli pituutta 2 km joten se oli aika pitkä. Ylivoimaisesti alultaan lujavauhtisin laite.

Bluefire: Bluefire oli hyvin nopea, vaikka matka kesti pitkään. Siinä oli turvakaari,jossa oli sykemittari, joka näytti lukemaa sykkeestä. Ja lukemahan nousi korkealle ja oli siellä koko matkan ajan. Bluefire on varmaan suosituin laite koko EuropaParkissa ja sen huomaa, sillä jonot ovat tähtitieteelliset. Mutta kannattaa siihen silti edes kerran jonottaa. Sillä jos joku vuoristorata säikäyttää kiihtyvyydellä ja nopeudella niin se on Bluefire.

Wodan: EuropaParkin puuvuoristorata ei ole lähellekkään niin löysä kuin Linnanmäen Vanha vuoristorata. Se myös menee lujempaa kuin Särkänniemen Tornado. Ja jonotus alue on myös hienompi kuin missään muualla. Joten jos yksi EuropaParkin laite täytyy nimetä parhaaksi niin tässä on ykkös-ehdokas. Vuoristoradan jonotustilat on tehty Islannin jumalten tyyliin. Se kilpailee hienoudessaan koko muun puiston kanssa ja voittaa suurimman osan muista rakennuksista. Ja sitten on vielä se vuoristo rata. En tiedä  onko koko EuropaParkissa mitään niin pelottavaa. Kauhutalo oli ilta satu verrattuna siihen.

Eurosat: Jonoa oli näistä neljästä kaikkein vähiten ja pääsimme laitteeseen alle puolessa tunnissa. Istuimme vaunuun ja vaunu lähti. Kun aloimme nousta tuli pilkko pimeää. Sitten alkoi kulua lähtölaskentaa ja, kun se oli menyt nollaan, vaunu lähti. Vuoristorata ei olisi ollut hurja päivän valossa, mutta pimeässä se oli aika hurja. Se oli silti huonoin laite näistä neljästä laitteesta.

Siinä oli EuropaParkin hurjimmat laitteet, vaikka ei niihin koko aikaa kannata tuhlata. Kannatta käydä katsomassa monipuolisesti esityksiä ja lasten laitteita. Ei sitä tiedä mikä niistä yllättää.

Rust, rusikoituja kylkiä ja ratoja

Wien jäi taa ja 10 tunnin, 4 eri junan ja yhden bussin jälkeen olimme Rustissa. Teltta pystytettiin ja aloimme ihastella leirintäalueen lännenteemaa saluunoineen, inkkarileirineen ja kullanhuuhdontoineen. Minkä aavistuksen muovinen tunnelma laimensi, määrä korvasi. Oli leiritulia, härkäratsastusta, country-musiikkia ja hauskoja mainoslauseita. Autenttisuutta lisäsi ostamatta jääneet makuualustat, tyynyt ja Pikkuisen siskon aivan liian ohut makuupussi Rustin hiukan koleat yöt huomioiden. Pikkuveli den sijaan nukkui paremmin kuin monella pehmeämmällä alustalla. Vieläköhän karjapaimenille olisi töitä?

Miksi siis päädyimme Rustiin. Rustissa sattuu sijaitsemaan ykdi Euroopan suurimmista huvipuistoista, ellei jopa suurin. Tähän massiiviseen laitokseen kannattaa vsrsta aikaa ja ostaa suosiolla kahden päivän lipun, eikä kuvitella selviytyvänsä yhdessä ainokaisessa päivässä, kuten me luulimme.

Puisto on jaettu Euroopan maihin, mikä sopi reissun teemaan oikein hyvin. Kuten Disneylandissa, myöskään EuropaParkissa ei kannata keskittyä pelkkiin hurjiin laitteisiin. Puiston ehdottomasti parasta antia on kulissit, jotka on toteutettu taidolla, eikä yksityiskohdissa ole säästelty. Laitteista suosittelenkin eritoten jotakin kolmesta erilaisesta maisemajunasta, joiden kyydistä hahmottuu suunnat ja paikan mahtava koko. Itse päädyimme ensimmäisenä päivänä kiertämään Skandinavian viitisen kertaa ennen poistumisreitin löytämistä.



Hurjista laitteista mieleen jäi oikeastaan vain Silverstar. Pikkuveli tosin on asiasta hiukan eri mieltä, mutta kertokoon itse. Sen sijaan omaksi suosikikseni osoittautui nuoremmalle väelle suunnattu Arthur ja Minimoit -elokuvien pohjalta tehty maa ja sen vuoristorata. Koko paikka oli hyvällä maulla tehty ja onnistui luomaan illuusion pikku mönkijäisenä olemisesta jopa tälle 178 senttiselle pilvenreunanhamuilijalle.

Kaksi päivää hurjastelua ja erityisesti kaksi yötä maalattialla oli tälle reissaajalle tarpeeksi ja päätös jatkaa yöjunalla Prahaan jo toisen huvipuistopäivän iltana syntyi  varsin nopeasti.

Wien

Edelliseen postaukseen jäi vähän kertomati, kun oli kiirus jatkaa matkaa. Tässä kun pesemme Budapestissä vaatteita on aikaa kertoa Wienistä ja ehkä vähän Rustista ja Prahastakin. Katsotaan kuinka käy. Vaikka viestit tukevatkin viiveellä, etenen kronologisessa järjestyksessä lähinnä itseäni ajatellen. Muistini perusteella, kun ajattelen olleeni edellisessä elämässä kultakala.

Wieniin tosiaan päädyimme Bratislavasta pienen junamatkan jälkeen. Isoveli  tuli mukaan, kun se oli todettu niin hyväksi matkaseuraksi ja epäilimme ettemme pääsisi majoitukseen ilmankaan. Isoveli oli onnistunut varaamaan huoneen aikamoisesta linnasta, mikä oli kiinnostavaa kahdelle hiukan reissussa rähjääntyneelle pikkusisarukselle.

Aivan hotellin vieressä avautui valtava Unescon maailmanperintökohteeksikin kelpuutettu puisto, joka yllätti paitsi valtavan kokonsa myös upeiden millintarkkssn hoidettujen puistokäytävien puolesta. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen, vaikkei olisikaa vihreätä peukaloa tai vaikka se sijaitsisi Pikkuisen  siskon tapaan keskellä kämmentä.

Nostalgian nälkään auttoi Wienin tivoli, joka värivaloineen ja maailmanpyörineen oli ihastuttavan vanhanaikainen. Ehkä kasaria tai ysäriä. Vaikea sijoittaa, mutta ihanasti kuitenkin hiukan kulahtanut. Kuin laitteet ja laitteiden ylläpitäjät olisivat tipahtaneet ajasta ja pysähtyneet paikalleen.

Laitteet kuitenkin toimivat kuten kuten pitikin. Ainakin kahta vanhempaa hihitytti hiukan timmimmät kurvit omanneen huvituksen jälkeen, joka pisti molempien päät sekaisin (siis vuoristorata, ei nainen).  Iltavaloissa laahustaminen ja maailman pyörästä pimenevän kaupungin katseleminen oli kuitenkin puiston parasta antia. Suosittelen mukaan erityisesti nestemäistä evästä. Puisto toimii ilta-aikaan nuorehkojen immeisten kokoontumispaikkana.

Sen verran mahtavaksi Wien osoittautui, että päätimme pysyä vielä yhden yön. Isoveli lensi takaisin Suommeen ja olimme jälleen kaksin. Kävimme katselemassa paikallisten kesänviettotapoja ja molemmat pidimme yöllä näytettävästä elokuvasta, vaikka meidän pitikin poistua ennen loppua.

Seuraavakdi halpa Wieniläinen teltta mukana, matka jatkui kohti Rustia ja uusia huvipuistoseikkailuja.

Bratislavasta ja Wienistä

Vaikka junamatka Zell am Seestä Bratislavaan on pitkä ja vaihtorikas, ei se tunnu missään, kun perillä odottaa Isoveli. Tämä oli onnistunut matkaamaan jopa meitä rennommin jättäen passista ja hammasharjasta puolet pois. Ja tälläkertaa se ei ollut se, joka on helpommin korvattavissa.

Isoveljen hyyseissä yöjunien, Italian ja kevyehkön vuorikiipeilyn rasittamat matkalaiset saivat lepuuttaa tuskaisia jalkojaan hiukan paremman majoituksen pehmoisissa lakanoissa, Bratislava on erinomainen kaupunki niille, jotka tulevat helposti turistihuijatuksi ja inhoaa turistirysiä. Toki tännekin on turidtut turistipalveluineen löytäneet ja turisteista kiskotaan muutama ylimääräinen kolikko, jos vain onnistuu. Turistimäärän ja erityisesti hintatason pidättäytyvä kasvu saa aiksan drn, ettei kumpikaan haittaa. Turistihinnoilla ja muutamalla ekstra maksullakin loppulaskj jää slhaudemmaksi kuin monet hyvikdi luokitellut Vaikka junamatka Zell am Seestä Bratislavaan on pitkä ja vaihtorikas, ei se tunnu missään, kun perillä odottaa Isoveli. Tämä oli onnistunut matkaamaan jopa meitä rennommin jättäen passista ja hammasharjasta puolet pois. Ja tälläkertaa se ei ollut se, joka on helpommin korvattavissa.

Isoveljen hyyseissä yöjunien, Italian ja kevyehkön vuorikiipeilyn rasittamat matkalaiset saivat lepuuttaa tuskaisia jalkojaan hiukan paremman majoituksen pehmoisissa lakanoissa, Bratislava on erinomainen kaupunki niille, jotka tulevat helposti turistihuijatuksi ja inhoaa turistirysiä. Toki tännekin on turidtut turistipalveluineen löytäneet ja turisteista kiskotaan muutama ylimääräinen kolikko, jos vain onnistuu. Turistimäärän ja erityisesti hintatason pidättäytyvä kasvu saa aikaan sen, ettei kumpikaan haittaa. Turistihinnoilla ja muutamalla ekstra maksullakin loppulasku jää halvemmaksi kuin monet hyviksi luokitellut lounastarjoukset Suomessa. Vilkkaimmatkaan turistirysät eivät ruuhkaudu kamalaksi ja koko kaupungissa tuntui olevan vain kaksi pöydästä pöytään kiertävää krääsäkauppiasta.

Nähtävyyksiä on vähän ja ne voi kaikki hyvillä mielin ohittaa. Shoppailua ja vaatteiden pesua. Eläintarhaa. Olutta. Olutta. Hyvää ruokaa. Itäisen vaikutusten kauhun sekaista ihailua. Ja lisää olutta.

Reissun parhaimmaksi osoittautui kuitenkin tämä. Lapsille ja erityisesti lapsenmielisille.

Dinopuisto oli eläintarhan keskellä. Upeasti tehty. Hauska ja kiinnostava.